Ilta oli kääntymässä yöhön. Keski-ikäinen mies asteli terassilta sisälle ja riisui samalla villaisen puvuntakkinsa, laskien sen nojatuolin selkänojalle. Mies käveli suuren kaapiston luo ja oli avaamassa sen ovea. Hänen katseensa kuitenkin pysähtyi kuvaan, jonka hän näki oven lasista. Nuori, vakavan näköinen nainen seisoi kuvassa hyvin tärkeän näköisenä. Hänen vierellä oli kaksi pokemonia, kumpikin melko tärkeän oloisena. Hänellä oli mustat vaatteet, topin etumuksessa oli vähän sinistä, ja hänen hartioidensa päällä oli musta vitta, jonka reunoissa oli harmaata karvaa. Mies huokaisi ja avasi kaapin oven. Hän otti kuvan käteensä, siloitti kuvan pintaa naisen posken läheltä. Pieni hymy nousi hänen kasvoilleen. Kirkkaan vihreät silmät katsoivat häntä vakavasti. Aina niin vakavana. Ja aina niin kauniina.
"Onko siitä tosiaankin jo vuosi, kun sinä...." mies kuiskasi ja nosti toisen kätensä sitten kasvoilleen. Vaikka siitä olikin jo vuosi, hän ei siltikään voinut unohtaa. Silmät, jotka sen ainoan kerran hymyilivät. Suu, joka kaareutui isoon hymyyn. Ja ne hymykuopat! Kyyneleet alkoivat valua miehen kasvoilla.
"Isä!"
