lauantai 4. lokakuuta 2014

Luku 2 - Kirvelevä totuus

"Momo... on oikeastaan yksi asia, josta minun täytyy kertoa sinulle" tyttö oli sanonut. Se oli kuitenkin sellainen asia, josta ei saanut puhua koskaan, kenellekään. Pieni apina tajusi tytön kantavan suurta salaisuutta mukanaan. Ilkeää, satuttavaa salaisuutta.
"Olen rikollinen, kuulun rikollisjärjestöön nimeltä Raketti Ryhmä ja isäni on kyseisen järjestön johtaja" Judy sanoi hiljaisella äänellä. Momon silmät laajenivat, ei järkytyksestä, vaan pikemminkin yllätyksestä. Jotain pahaenteistä se oli odottanutkin, mutta tämä oli tullut kyllä täysin puskan takaa. Momo olisi enneminkin odottanut tytön kertovan, että hänen vanhempansa olivat murhaajia (mikä olisi oikeastaan pahempi kuin rosvona oleminen) tai että hän oli vakavasti sairas, ja elinaikaa olisi ehkä muutama vuosi vielä jäljellä. Mutta että oikein rikollinen, Kanto-alueelta lähtöisin olevan rikollisliigan jäsen. Ja hänen isänsä oli myös hänen pomonsa, Raketti Ryhmän perustaja. Miehellä oli ollut aika erikoinen nimi. Momo kaiveli muistinsa kätköistä nimeä. Giovanni. Sehän se miehen nimi oli. Mies, joka keräsi vain harvinaisia pokemoneja, kuten Dragonair. Mies, jota kiinnosti suuresti väritykseltään poikkeavat pokemonit, kuten shinyt. Mies, joka viis veisasi "tavallisista pokemoneista", kuten Momo. Mies, jolle raha ja valta alamaailmassa olivat kaikki kaikessa. Mutta mikä oli miehen suhde hänen tyttäreensä? Momo katsoi tyttöä ja käänsi hieman päätään kallelleen. Judy näytti alakuloiselta. Rakastiko Giovanni tytärtään, kuten kuka tahansa mies rakasti pieniä pellavapäitään?


Istuin Pokemon Centerin aulassa lukemassa pientä opasta pokemonpalloista. Hoitaja Joylla oli ollut, luojalle kiitos, opas pokemonpalloista. Ja myös monia muita oppaita, joita olinkin tyytyväisenä napannut mukaan. Se pirun Audino oli ollut tiskin luona ja olisin taas halunnut napata sen kainalooni ja hiippailla ulos Pokemon Centteristä. Olisin voinut jättää Momon hoitaja Joylle vastineeksi Audinosta... Tai ei, en olisi voinut. Enkä nyt tarkoittanut meidän välistä salaisuuttamme työstäni. En vain halunnut jättää sitä tänne, halusin vapauttaa Momon luontoon, jossa se saisi elää vapaana. Vilkaisin nopeasti hupparini taskua, jossa pidin Momon pokemonpalloa, sekä niitä kolmea pokemonpalloa, jotka Momo oli kaupasta varastanut. Siirsin katseeni takaisin hiiren kokoiseen tekstiin ja kissan kokoisiin kuviin. Tavallinen pokemonpallo, olin ostanut kaupasta kaksi sellaista. Great ball, Ultra ball… Ahha! Tutun näköinen pokemonpallo hyppäsi silmilleni. Pokemonpallo, jossa yläosa oli vaalean vihertävä kuori punaisilla pisteillä ja alaosa puhtaan valkoinen, oli Friend ball. "Tällä pallolla pyydystetyt pokémonit kiintyvät omistajiinsa tavallista nopeammin. Pyydystodennäköisyys on sama kuin tavallisella poképallolla." teksti kertoi pokemonpallosta. Kuullosti ihan hyödylliseltä - pitäisi joskus kunnolla ostaa noita. Tai sitten minun pitäisi käydä varastamassa samainen kauppa ja ottaa useampi pallo mukaan. Jatkoin lukemista ja pian löysin yksinäiselle pokemonpallolle nimen ja käyttötarkoituksen. "Dusk Ball. Tällä pallolla pyydystät pimeystyypin ja pimeissä paikoissa (luolat ja viemärit) elävät pokémonit kolme kertaa tavallista pokepalloa todennäköisemmin." Hymyilin ja nojauduin sohvan selkänojaa vasten. Tämäkin pallo kuulosti ihan hyödylliseltä. Olinkin ajatellut etsiä käsiini Pimeys tyypin pokemonin, ja tämä pallo toimisi siinä hommassa kuin unelma. Taittelin pokemonpallo-oppaan taskuuni ja nousin seisomaan. Sain kimppuuni melkein heti jonkun ärsyttävän pojan nulikan.
"Hei anteeksi, mutta etkös sinä ole se sama tyttö, jonka näin professori Archenin labrassa aiemmin tänään?" poika kysyi hieman hymyillen. Katsoin tyyppiä hieman kysyen ja tunnistin hänet sitten samaiseksi pojaksi, joka oli tullut minua professorin aulassa leveästi hymyillen vastaan.
"Taidanpa olla. Oliko sinulla jotain asiaakin?" töksäytin pojalle kylmästi. Olin nähnyt pojan aiemmin ja jutellut hänelle alle minuutin, siltikin inhosin häntä kuin spitaalista. Poika aisti sanoistani, etten ollut juttelu tuulella. Ei sillä, että koskaan olisinkaan halunnut jutella ventovieraille pojan nulikoille. Vaikka poika taisi ymmärtääkin, etten halunnut tehdä häneen sen syvempää tuttavuutta, oli hänen siltikin auottava suurta suutaan.
"Nimeni on Red Fyugon, olen Tangerinen kaupungista. Kuka sinä olet?" poika esitteli itsensä, ja uskaltautui vielä kysymään minun nimeäni. Tuo pikku pirulainen. Mieleni teki heittää häntä haisevilla sukilla ja ties millä, jotta hän lopettaisi tuon ärsyttävän "olen kaikkien paras kaveri" olemuksen. Katsoin poikaa kylmästi, kun hänen nimensä yhtäkkiä kolahti kunnolla korvaani. Hetkinen, sanoiko hän nimekseen Red? Olin kuullut aiemmin labrassa miespuolisen tutkijan ja professorin puhuvan jostain Redistä. Kyseessä taisikin olla siis tämä nuori mies, ei mikään esine.
"Judy" sanoin ja käännyin sitten jatkaakseni matkaani takaisin huoneeseeni. Taas minut keskeytettiin.
"Hieno nimi. Tuota... Haluaisitko otella kanssani?" Red sanoi. Pysähdyin ja käännyin katsomaan poikaa. Hän raapi maantien ruskeita, lyhyitä hiuksiaan ja näytti hieman vaivaantuneelta. Ihan kuin teini pyytämässä ihastustaan ensi treffeille. Ja oliko tuolla täitä, vai miksi hän päätään raapi? Huokaisin ja pudistin hieman päätäni. En tosiaankaan ottelisi häntä vastaan. Ei sillä, että olisin pelännyt häviötä. En vain halunnut ensimmäisen otteluni olevan jotain noloa vastaan.
"Sori, ulkona on sen verran kylmä, ettei siellä viitsi otella. Ja minulla on nyt vähän muutakin tekemistä, kuin otella sinua vastaan" sanoin hieman tylysti Redille. Tämä näytti hieman harmistuvan, mutta tyytyi sitten vain kohauttamaan olkapäitään. Kumma vekara. No, eihän ainakaan mikään itkupilli ollut. Onneksi. Olisin hävennyt silmät päästäni, jos Red olisi alkanut itkien vaatia minua ottelemaan kanssaan.
"Joskus toiste sitten?" poika kysäisi. Tyydyin vain kohauttamaan olkapäitäni.
"Ehkä" jos vain joskus vielä näemme toisemme. Lähdin kohti käytävää, Redin jäädessä aulaan etsimään seuraavaa uhriaan. Voi poika raukkaa, kuka haluaisi omistaa nimenään värin, tuumailin astellessani takaisin huoneelleni.
Suljin oven perässäni ja astelin huoneen puolelle. Vapautin Momon pokemonpallosta toiselle sängylle. Momo katsoi minua hieman tympääntyneenä. Olin ottanut Momon pokemonpalloon siksi aikaa kun olin käynyt kyselemässä hoitaja Joylta pokemonpallojen oppaasta. Momo olisi tietenkin halunnut olla vapaana tutkimassa paikkoja. Pelkäsin kuitenkin, että se aiheuttaisi vahinkoa, karkaisi tai varastaisi jotain sillä aikaa, kun minä keskityin oppaaseen. Joten, apinan mokoma oli saanut luvan pysyä pallossaan. Istahdin sängylle apinan viereen ja huokaisin. Minulla tuntui olevan ainakin miljoona asiaa, joita minun piti tehdä. Mutta aivoni olivat muussaantuneet, eikä ajatukseni kulkenut enää kunnolla. Jouduin siis tyytymään vanhaan kunnon ajatuksen revintään, jonka olin nuorempana opetellut.
"No niin... Mistäs minä nyt aloittaisin..." mutisin ja nojauduin hieman taaksepäin, pitäen käsiäni selkäni takana sängyllä. Momo katsoi minua hieman kysyvästi. Se kai luuli, että puhuin sille. Tosiasiassa puhuin itsekseni. Olin aikaisemmin kotona tavannut puhua itsekseni aika usein. Suljin silmäni ja aloitin miettimällä, mitä tekisin aiemmin päivällä kirjoittamani paperin kanssa. Siinä olleet tiedot olivat Raketti Ryhmässä jo osittain tiedossa, mutta näiden tietojen avulla voitaisiin päästä eteenpäin... Labraakin pitäisi vakoilla, mutta minun ei sitä hommaa ehkä kannattaisi tehdä. Vakoilustakin pitäisi siis ilmoittaa eteenpäin. Mutta kenelle minä ilmoittaisin? Rinmalla oli liikaa töitä, Borsalino käskisi soittaa Rinmalle, James voisi ehkä hoitaa asiaa... Huokaisin ja avasin silmäni. Päätin siirtää asian miettimisen myöhemmäksi. Käänsin katseeni Momoon joka katsoi minua tympääntyneenä. Seuraavana olisi tuon apinan vuoro.
"Kuules, minä tässä mietin sitä, mitä professori Archer sanoi aiemmin tänään labrassa. Siis sitä, että on sinun kohtalosi lähteä jonkun kouluttajan mukaan. Onko se oikeasti asia, jota haluat? Olla kouluttajan kanssa, josta et välttämättä edes pidä? Kulkea kouluttajan kanssa, vaikka voisit olla vapaa?" puhuin ja jäin sitten tarkastelemaan Momon reaktiota. Momo hämmentyi siitä, mitä sanoin. Se raapi hieman päätään, miettien kai, mitä se oikeasti halusi. Lopulta Momon katse kohosi minuun ja kun katseemme kohtasivat, pieni hymy kohosi kasvoilleni. Momon ilme oli hieman surullinen.
"Jos haluat takaisin vapauteen, voin kyllä vapauttaa sinut. Kunhan saamme ensin hommattua minulle jonkin toisen pokemonin" sanoin ja käänsin katseeni sitten pois Momosta. Hiljaa mielessäni mietin jo seuraavaa pokemonia, jonka itselleni hankkisin. Seuraavana listassa olikin sitten raha. Joutuisin varmaan tosissanikin käydä ryöstämässä sen kaupan tai jonkin muun pikku putiikin. Tarvitsisin kuitenkin ruokaa, ja jotain muuta pikku sälää. Töitä minun oli vielä turha odottaa pariin viikkoon ja niitä oli turha edes kinuta.

Puolen tunnin kuluttua olin saanut loputkin asiat setvittyä ja ajatukseni kulki taas kutakuinkin normaalisti. Ainakin toistaiseksi. Nousin ylös ja kaivoin olkalaukun taskusta handfreetä muistuttavan laitteen. Olin lopulta päättänyt soittaa Borsalinolle ja tuppuuttaa häntä hoitamaan labra-asiaa eteenpäin. Ja tämä asia oli paras hoitaa heti, eikä hetken päästä. Momo makoili sängyllä, tylsistyneenä.
"Mennään pihalle keksimään jotain tekemistä, kunhan olen saanut tämän hoidettua. Sopiiko?" sanoin Momolle, joka pompahti istumaan. Se nyökkäili tyytyväisenä ja alkoi kietoa kaulahuivia kaulansa ympäri. Hymyilin ja laitoin handsfreen oikealle korvalleni. Painoin laitteen käyntiin, jolloin siitä lähti "teknologinen linssi" oikean silmäni eteen. Silmäni avulla valitsin Borsalinon numeron ja manuaalisesti valitsin soiton. Teknologia tänä päivänä...
"Judy? Mikä hätänä?" tuttu miehen ääni kysyi. Hymähdin ja istahdin takaisin sängylle.
"Borsalino... Minulla olisi eräs pyyntö. Taisin löytää labran pojille jotain hyödyllistä" sanoin, hymyillen ivallisesti. Momo katsoi minua hieman säikähtäneenä. Se oli varmaan säikähtänyt ilmettäni - ja sanojani. Tosiaan. Sehän ei ollut ollut paikalla, kun olin kirjoittanut muistiinpanoja siitä raportista. Katsahdin Momoa ja muodostin huulilleni sanat "Ei hätää, ei tämä ole vakavaa". Momo näytti hieman rentoutuvan, mutta oli kuitenkin edelleen varautuneen oloinen. Toivottavasti se oli ymmärtänyt, mitä olin sille yrittänyt sanoa. 
"Hmm... En yhtään ihmettele sinusta, neitiseni. No, antaa kuulua. Katsotaan, mitä voin asialle tehdä" Borsalino sanoi. Hymyilin ja käänsin päätäni pois päin Momosta. Borsalino... Häneen tosiaan saattoi luottaa. Kerroin hänelle pokemonlabrasssa lukemastani raportista ja tekemistäni muistiinpanoista. Kerroin, että halusin jonkun kokeneemman agentin pitämään labraa silmällä ja hankkimaan professori Archerin tutkimuksista lisää tietoa. Jonkun täytyi myös tutkia labraa sisältä käsin ja hankkia käsiinsä kaikki mahdollinen tieto professorin käyttämistä koneista ja pokemoneista. Olisin tietenkin itse voinut hoitaa työn, mutta halusin kuitenkin pelata varman päälle. Varkaan taitoni eivät olleet kuitenkaan vielä niin kehittyneet.
"Jos saamme kaiken tämän käsiimme, labran pojille on tulossa pienoinen palkankorotus" sanoin vielä selitykseni lopussa. Kuulin Borsalinon mietteliään huokauksen. Kaikkia Raketti Ryhmän toimintaa edistäviä asioita ei ehditty suorittaa, koska agentit olivat jo tarpeeksi kiireellisiä. Mutta kuitenkin minun oli ilmoitettava asiasta päämajaan. Kaikki pienikin saattoi olla hyödyksi. Ja jos siihen ei pystytty käymään käsiksi nyt, niin asia siirrettiin kiireellisyyden mukaan myöhemmäksi. Tai purettiin, eli asialle ei tehtäisi mitään.
"Yritän katsoa, saisinko lähetettyä jonkun sinne jo tämän päivän aikana. Joka tapauksessa joku soittaa sinulle tämän illan aikana, joten pidä handsfree mukanasi. Ymmärretty?" Borsalino sanoi tuttuun tiukahkoon sävyyn. Tämä oli musiikkia korvilleni. Ajatuksiani kuultiin ja niitä lykättiin kiireellisten joukkoon.
"Hieno homma, kiitos. Ollaan yhteyksissä" sanoin ja lopetin sitten puhelun Borsalinon kanssa. Sammutin handsfreen, jättäen sen kuitenkin korvaani. Harvoin uusien työntekijöiden ideoita kuultiin tällä tavoin ja pistettiin kiireellisten joukkoon. Raketti Ryhmässä oli vähän kunnon agentteja, suhteutettuna kiireellisiin tehtäviin. Ja kiireellisiä tehtäviä oli oman käsitykseni mukaan melko paljon. 
"Kaikki, mikä on Raketti Ryhmälle hyödyksi, on kiireellistä" tutut sanat kaikuivat päässäni. Nousin seisomaan ja katsoin Momoa hieman hymyillen.
"No, lähdetäänkö?" kysyin Momolta. Apina nyökkäsi, irvistäen iloisesti. Tai hymyillen iloisesti. Sen hymy nousi korvasta korvaan, näyttäen kaikki sen terävät, valkoiset hampaat. Hymy kohosi automaattisesti kasvoilleni. Samalla tavalla, kuin rapsuttaessani isän Persianta. Käännyin eteistä kohden ja tunsin sydämessäni pienen piston. Puin toppatakin ylleni, vedin pipon päähäni, kiedoin kaulahuivin kaulaani ja varmistin, että lapaset ja huoneen avaimet olivat takin taskussa. Ja kertaakaan en tänä aikana kyennyt katsomaan Momon päälle. Mikä oli tämä outo tunne sisälläni?

Käveleskelin pihalla, pimeyden jo laskeuduttua maille. Olin sopinut Momon kanssa mahdollisesta pokemon ottelusta. Momolla kun tuntui energiaa riittäneen kokonaiselle divisioonalle. Mutta, näillä näkymin ottelu jäisi vain pelkäksi haaveeksi. En ollut törmännyt yhteenkään pokemonkouluttajaan, ja kaikki villit pokemonitkin olivat kadonneet kuin tuhka tuuleen. Hymähdin pettyneenä ja potkiskelin lunta kenkieni kärjillä. Nyt olisin voinut otella ketä tahansa vastaan - paitsi jotain noloa "coolia" pikkupoika Andrewia kera coolin Rattatansa vastaan.
"Missä kaikki oikein ovat?" murahdin ja katselin ympärilleni. Kylä tuntui hiljentyneen, kaupat ja kadut olivat hiljentyneet. Talojen ikkunoitakin piettivät pimennysverhot. Kamalan autio ja pelottava kylä. Momo murahti myös pettyneenä. Sekin oli kaivannut pientä toimintaa tähän iltaan. Pysähdyin ja huokaisin. Noh, ei sitten. Katselin ympärilleni, ja totesin päätyneeni professorin labran ja puiston väliin. Olin kierrellyt ympäri kylää ja olin lopulta päätynyt tänne, kumma kyllä. Astelin puistoon ja katselin ympärilleni. Viimeksi olin ollut niin tohkeissani kulkiessani tämän puiston läpi, etten ollut pahemmin kiinnittänyt huomiota ympäristööni. Puisto oli talvellakin erittäin kaunis. Puut ja pensaat hohtivat valkoisina, tosin näin illalla kaikki näytti jo hieman tummemmalta. Pysähdyin keskelle puistoa ja katselin ympärilleni. Viimeksi, kun olin poikennut puiston läpi, täällä oli ollut jos jonkinlaisia jää tyypin pokemoneja. Nyt puisto oli kuitenkin autio. Minne kummaan kaikki olivat kadonneet...?
"Judy, mitä sinä siinä seisoskelet?" kuulin tutun äänen takaani. Käännyin hieman ja näin professori Archerin. Naisella oli harmaa toppatakki, musta pipo ja mustat nahkahansikkaat yllään, ja erittäin painavan näköinen toimistolaukku mukanaan.
"Etsiskelen ottelua varten vastustajaa. Kaikki ovat kuitenkin kadonneet, kuin maa olisi heidät niellyt" sanoin ja nostin katseeni sitten taivaalle. Professori taisi hymähti ja hän tuli sitten viereeni seisomaan. Hän katsahti Momoa ja hymyili hieman. Huivi tämän kaulalla taisi saada hymyn kohoamaan professorin kasvoille.
"Kaikki luonnossa elävät pokemonit suojautuvat pimeyden tullen. Huhutaan, että Kyurem vie pimeyden tullen kaikki pahat lapset ja pokemonit mukanaan ja syö heidät suihinsa. Ihmiset täällä Aurora Townissa uskovat edelleen myytteihin" professori Archer sanoi ja katseli muualle. Ahaa... Jonkin myytin vuoksi en siis löytänyt yhtäkään vastustajaa. Olin joskus pienenä kuullut samaisesta myytistä, mutta nykyään pidin sitä vain pelotteluna pahoille lapsille. No, en kai voisi muuta kuin palata takaisin Pokemon Centerille. Huomenna löytäisin varmaan taas uusia vastustajia tämänkin illan edestä. Ainakin toivon mukaan.
"Haluaisitko tulla teelle luokseni? Tai kaakaolle? Haluaisin vielä jutella kanssasi eräästä asiasta" professori sanoi. Katselin naista hieman kysyvänä. Hän näytti vähän liiankin vakavalta pyydettyään jotakuta luokseen teelle. Kyseessä ei tainnut olla mikään tee-hetki, jossa kysyttäisiin kuulumisia ja tulevaisuuden suunnitelmia.
"Sopiihan se" sanoin kohteliaisuuttani.

Istuin keittiön pöydän ääressä, edessäni suuri mukillinen lämmintä kaakaota. Professori asteli toiselle puolelle pöytää ja istahti minua vastapäätä. Hänellä oli kerman valkoinen villapaita, harmaat collegehousut ja kirjavat "mummon" villasukat yllään. Kodissaan hän näytti normaalilta ihmiseltä, ilman mitään kiireitä tai huolia. Momo istui vieressäni penkillä ja lipitti tyytyväisenä marjoista tehtyä mehua. Professori katsoi Momoa hieman hymyillen, kunnes hän sitten käänsi katseensa minuun.
"Toivoinkin oikeastaan vielä törmääväni sinuun. Haluaisin jutella kanssasi Momosta" Archer sanoi hieman vakavalla äänellä. Katsoin professoria kysyvänä. Osa minusta taisi tietää, mistä professori halusi puhua. Ja kuitenkin se tuli yllätyksenä, kun nainen suunsa avasi.
"Aipomilla on ollut tapana varastella ihmisiltä tavaraa ja ruokaa. Pääosin varastelu on tapahtunut labrassa käyviltä ihmisiltä ja labran työntekijöiltä. Minun olisi pitänyt jo aiemmin tänään varoittaa asiasta, mutta taisin vain toivoa Aipomin parantavan tapansa saatuaan kouluttajan" professori sanoi ja katsoi minua suoraan silmiin. Hänen katseensa oli hieman häiritsevä, joten laskin omani kaakao-mukiin. Mutristin huuliani ja mieleni teki tuhahtaa. Olisi toisaalta ollut mukava kuulla Momon "erikoisesta" tavasta aikaisemmin, mutta turhaan sitä nyt enää voivoteltiin. Mieleeni tuli taas ne kolme varastettua pokemonpalloa. Vilkaisin nopeasti Momoa. Pikkuinen näytti kovin surulliselta, ikään kuin se olisi odottanut jonkun lyövän sitä rankaisuna pahoista teoista. Kohotin katseeni takaisin professori Archeriin.
"Ai, ei Momo ainakaan tähän mennessä ole mitään varastanut. Tai tehnyt muutenkaan mitään pahaa. Vähän erimielisyyksiä meillä on ollut, mutta ei mitään vakavaa" päätin lopulta sanoa. Parempi vain olla mainitsematta, että tiesin jo Momon varastamisesta. Katsoin Archeria, joka näytti vähän liiankin helpottuneelta.
"Ah, no hyvä sitten. Uskoisin, että Momon käytökselle on yksi ja ainut syy. Katsos, Momon vanhemmat kuolivat maastopalossa vuosi takaperin. Momo löydettiin kahden palaneen Ambipomonin vierestä itkemästä. Minä olin yksi niistä, jotka löysivät Momon. Päätin ottaa Momon labraani hoidettavaksi ja luovuttaa sen myöhemmin kouluttajalle. Momosta kehkeytyi kuitenkin pieni muotoinen ongelma tapaus. Se varasteli monelta kouluttajan alulta tavaraa, ja aiheutti muutenkin ongelmia. Uskon, että Momo yritti varastelulla ja ongelmien aiheuttamisella purkaa turhautumistaan. Siksi onkin melkoinen ihme, ettei se ole sinun seurassasi tehnyt pahojaan. Taisin tehdä oikean valinnan, kun annoin Momon sinulle, Judy" Archer sanoi ja pyöritteli etusormeaan mukin reunalla. Mitä tuohonkin nyt sanoisi? Hymyilin hieman ja laskin katseeni Momoon, joka katsoi yhä minua itkuisilla silmillä. Laskin käteni Momon pään päälle ja aloin rapsuttaa sitä. Pieni hymy kohosikin apinan kasvoille, ja yksi kyynel lähti valumaan sen silmäkulmasta. Rintakehässäni tuntui vyöryneen lisää kiviä kuultuani Momon palaneista vanhemmista. Ja kuitenkaan en kyennyt sanomaan mitään. Ehkä niin olikin paras.

Olin pimeässä huoneessani Pokemon Centerissä. Istuin sängyllä, jalat ristissä ja Momo tiukasti sylissäni. Olin professorin luota lähdettyäni puoltanut päätökseni ja päättänyt pitää Momon ensimmäisenä pokemoninani. Pokemon Centerin huoneessa olin puhunut sydämeni puhtaaksi Momolle ja olimme lopulta vain päätyneet halaamaan toisiamme. Me kaksi ymmärtäisimme toisiamme paremmin kuin kukaan muu. Emme tulleet vielä toimeen kunnolla, en edelleenkään piitannut apinasta tai normaali-tyypin pokemoneista, halusin edelleen cooleja ja minua kiehtovia pokemoneja... Mutta jokin oli vain saanut minut pitämään tämän pienen kiusankappaleen, enkä varmaan koskaan tulisi tietämään, miksi.
"En halua luopua sinusta, Momo. Olet minulle tärkeämpi kuin kukaan muu" kuiskasin Momolle.