Oli kaunis keväinen päivä; aurinko paistoi kirkkaalta taivaalta, linnut visertelivät puiden oksilla ja luonto alkoi taas herätä henkiin. Nuori, 15-vuotias neitokainen käveli toimistoa muistuttavan rakennuken käytävillä. Se tyttö olin minä, Judy Blacksmith. Astelin määrätietoisesti eteenpäin käytävillä, kirkkaan vihreät silmäni olivat yhtä vakavat kuin ennenkin, ja ilmeeni aina yhtä mitään sanomaton. Sain kuulla usein, miten ihmiset sanoivat, ettei mikän järkyttäisi minua tai saisi minua horjumaan. En koskaan jäätyisi pelosta, kauhusta tai mistään muustakaan. Voisinpa sanoa, että tuo on totta. Mutta kun se ei ole. En minä sentään kaikelle immuuni ollut. Saatoin jäätyä pelosta, rakastua johonkuhun palavasti, tai vihastua pahemman kerran. Elämäähän tämä vain oli. Kukaan ei vain koskaan saanut tietää näistä pienistä ja mitättömistä asioista, ihan vain siitä yksinkertaisesta syystä, etten kertonut niistä kenellekään. Käytävä risteytyi kahteen suuntaan. Jatkoin matkaani oikealle. Edellisenä päivänä elämäni oli juuri järkähtänyt - en tosin tiennyt, olisiko se hyvä vai huono asia. Pysähdyin erääs valkoisen oven eteen ja koputin napakasti oveen. Pomoni oli ilmoittanut minulle myöhään illalla, että aloittaisin pian oman pokemonmatkani. Tieto oli tullut hieman yllättäen, hän kun ei ollut aikonut päästää minua matkalle vielä pariin vuoteen. Olin juuri aikeissa koputtaa oveen uudelleen, kun se aukesi ja esiin astui vähän päälle 40 oleva mies. Hänellä oli mustat farkut, musta kauluspaita, jonka povitaskun keskustassa oli isolla kirjailtu, punainen R. Hänen mustat hiuksensa olivat hieman pörröiset ja sekaisin, mutta hiustyyli kuitenkin sopi miehelle. Kunhan vain tiesi myös miehen persoonallisuudesta jotain.
"Ah, sinä tulitkin jo. Odotin sinua vasta vartin päästä... tulevaksi" mies sanoi, vaieten sitten nähdeään tuskastuneen ilmeeni ja kulman kohotuksen. En tullut hänen luokseen mielelläni, ja hän tiesi sen kyllä. Mies astui takaisin huoneeseensa, työpöydän luo ja minä menin sisälle huoneeseen. Suljin oven ja varmistin, että ovi meni varmasti lukkoon. En halunnut, että kukaan häiritsisi meitä. Käännyin ja astelin rauhallisesti miehen työpöydän luo. Mies istui jo konttorituolissaan ja tonki työpöytänsä laatikosta muutamaa paperia. Istahdin mukavalle olkia muistuttavista kepeistä punotulle tuolille ja sain heti papereita nenäni eteen työpöydälle. Katselin papereita hetken aikaa, nyrpistellen samalla nenääni.
"Olen jo esitäyttänyt nämä lomakkeet. Tiedän varsin hyvin, että inhoat niitä. Sinun tarvitsee täyttää vain toive aloituspokemonista, haaveammattisi, ynnä muut pikku jutut" mies sanoi ja nosti lopuksi vielä kynän papereiden päälle. Mulkoilin miestä ja mutristin huuliani. Tartuin kuitenkin kynään ja aloin täyttää lomaketta. Osa kysymyksistä oli melko kummia. Lempi nimesi? Mihin sitäkin tarvittaisiin. Tärkein kohta tuli vasta viimeisenä, ensimmäisen pokemonini tiedot. Tähän sai esittää toiveita siitä, millaisen pokemonin tai tyypin haluaisi aloituspokemoniksi. Haluaisinko esimerkiksi Eeveen, koirapokemonin tai vesityypin pokemonin. Kirjoitin ylös Pimeys, Taistelu- ja Tuli-tyypin lajit. Ei mitään söpöä, kuten Mareepia. Minulta menisi vielä maine, jos päästelisin pitkin maita ja mannuja lampaan paistin kanssa. Lopuksi vielä allekirjoitin paperit ja tarkistin samalla, oliko hänallekirjoittanut jo spimuksen. Olihan hän. Siisti allekirjoitus koristeli Huoltajan allekirjotuksen kohdassa. Ojensin paperin takaisin miehelle ja nousin seisomaan.
"Olethan sitten varovainen, Judy. Tiedät kyllä, mitä tuolla ulkona odottaa - varsinkin meitä pahiksia" mies sanoi vakavalla, hieman möreällä äänellä. Hymähdin ja astelin ovelle. Avasin oven ja käännyin katsomaan vielä miestä.
"Älä huoli, kyllä minä tiedän. Olen puhunut siitä isäni kanssa niin kauan ja niin monta kertaa kuin vain muistan" sanoin ja astelin sitten ulos huoneesta, sulkien oven perässäni. Lähdin käveleämään samaan suuntaan, mistä olin tullutkin. Hymähdin ja nostin tikkarin suuhuni. Onnistuin tässä joka kerta.
Kaksi viikkoa myöhemmin
Istuskelin kauniissa, avarassa huoneessa pehmeällä nojatuolilla. Katselin isääni, joka seisoi ikkunan edessä katsellen ulkona näkyvää metsäistä maisemaa. Asuimme Jade metsän kupeessa. Kaunis Persian asteli eteeni ja alkoi kerjätä minulta rapsutuksia. Hajamielisesti aloinkin rapsuttaa pokemonia korvan takaa, mikä sai Persianin kehräämään. Isä kääntyi katsomaan minua ja huokaisi lopulta.
"En olisi toivonut tätä todellakaan vielä, mutta mitään muita vaihtoehtoja ei ole" hän sanoi. Käänsin katseeni Persianista isään ja odotin, josko hän jatkaisi. Isä käveli suuren, tumman ruskean lasikaapin luo, otti sieltä lasin ja kaatoi sinne vettä. Sitten hän tuli luokseni ja asetti toisen kätensä olkapäälleni, kunnes hän vei peukalonsa poskelleni.
"Ajatella, että olet jo noin iso tyttö, lähdet pois kotoa vaaralliselle matkalle... Juurihan sinä olit vasta pieni tyttö, joka varasti Borsalinolta tikkukaramellejä ja piilotit hänen työhuoneeseensa hajupommeja" isä sanoi, ja pieni hymy kohosi vielä lopuksi hänen kasvoilleen. Pieni häpeän puna kohosi kasvoilleni, kun muistelin niitä kertoja, kun olin onnistunut nappaamaan tikkarin Borsalinon surkeasta kätköpaikasta. Ehkä hän oli tahallaan jättänyt ne huonoon piiloon, kuten tänäänkin. Hajupommit olivatkin sitten asia erikseen. Olin onnistunut pamauttamaan kolme hajupommia hänen huoneessaan, kerran roskikseen ja kaksi kertaa hänen työpöytänsä alle. Joka kerta olin jäännyt kiinni ja saanut isältäni moitteet Borsalinon työhuoneen hajustamisesta kemikaaleilla. Huone oli joka kerta haissut niin pahalle, ettei siellä voinut työskennellä hetkeen. Eikä huoneessa ollut edes tuuletusikkunaa. Isä hymähti ja vakavoitui sitten. Tiesin, että pian olisi aika lähteä Aurora Towniin. Pääsisin kylän lähelle tyylikkäästi helikopterilla, lopun matkan kulkisin jalan.
"Annatko minulle heti jonkun työtehtävän, vai vasta myöhemmin? Ja mitä kautta saan tietää niistä?" kysyin isältä. Mies istahti vieressäni olleelle nojatuolille. Mustassa kevyessä kenttätakissa näkyi selvä, isolla kirjailtu R-kirjain. Ei punainen, kuten Borsalinolla, vaan kultainen. Ja vain järjestön johtajalla oli kultainen R-kirjain.
"Ainoa tehtäväsi matkasi alussa on tutustua pokemoniisi ja tulla toimeen sen kanssa. Myöhemmin saat viestiä työtehtävistäsi joko suoraan minulta, Borsalinolta tai joltakulta muulta" isä sanoi ja pyöritteli lasia kädessään. Pokemonin kanssa ystävystyminen... Helpommin sanottu kuin tehty, siihen voisi mennä kauemmin kuin isä oletti.
"Koko matkan ajaksi voisin antaa yhden tehtävän. Pidä silmällä muita rikollisia ja rikollsjengejä. Niitä on viime aikoina alkanut pilkahdella pimeydestä kuin sieniä sateella" isä sanoi. Kuulin sen tutun varoittaman sävyn hänen äänessään, enkä tosin kyllä ihmetellyt syytä. Erilaiset pikku-rikolliset ja rikollisjengit alkoivat ottaa omaa osaansa päivän valossa, edes toiset rikollis-kolleegat eivät välttämättä olleet turvassa näiltä pikku-pahiksilta. Tyydyin vain nyökkäämään ja katsomaan Persiania.
"Nykyään tässä maailman kolkassa ei ole enää kunnolla jalansijaa jokaiselle sitä halajavalle. Tässä työssä tarvitaan luovuutta ja logiikkaa, mutta joskus pienet, yksinkertaisetkin asiat voivat kantaa parempaa hedelmää. Muista tämä, kun suoritat tulevia työ-tehtäviäsi" isä puhui nyt pomon asemassa, tiivistäen jokaisen rikollisen nyrkkisäännön. Hymähdin ja nojauduin selkänojaa vasten.
"Sanoit samaa silloin, kun liityin epäviralliseksi jäseneksi Raketti ryhmään. Käskit minun kehittää itseäni niissä asioissa" sanoin pomolle hieman piikikkäästi, hymyillen vielä lopuksi kiusaavasti. Hymy kohosi miehen kasvoille. Tummat silmät kuvastivat hänen hymyään.
"Niinpä taisin sanoa. Mutta, sanon sen nyt uudelleen, kun sinut rekisteröitiin viralliseksi jäseneksi" hän sanoi. Oveen koputettiin, mikä sai isän vakavoitumaan entisestään. Minua alkoi puolestaan jopa jännittää. Nuori nainen astui sisään ja jäi heti oven läheisyyteen seisomaan.
"Kaikki alkaa olla valmista, sir" nainen sanoi. Isä nousi ylös ja otti Persianin pokemonpallon kouluttajavyöltään. Persian liikahti tajutessaan joutuvansa pokemonpalloon joksikin aikaa. Punainen valo imaisi kissan pokemonpallon sisuksiin. Isä käveli ohitseni ovelle naisen viereen ja kääntyi sitten katsomaan minua. Hän ei hymyillyt, vaan näytti tiukalta, vaativalta, johtajalta. Hänen ei tarvinnut sanoa minulle mitään, sillä tiesin jo, että minun oli oltava varovainen. Hän oli omalla tavallaan kertonut sen minulle jo aiemmin. Hän ja nainen kääntyivät lähteäkseen.
"Isä..." sanoin, ajattelematta sen pidemmälle. Isä pysähtyi ja kääntyi katsomaan minua kysyvästi.
"Ihan tosi... Victor Pallet?" sanoin muka järkyttyneenä. Huvittunut hymy nousi isän kasvoille. Hän heilautti kättään hyvästeiksi ja katosi ovesta. Naurahdin ja nojauduin rentoutuneena selkänojaa vasten. Muutaman minuutin ajan istuskelin siinä, paikoillani, tuijottaen kattoa. Istuin ja odotin, jotta aika kuluisi. Lopulta huokaisin ja nousin ylös. Kävelin auki jääneestä ovesta käytäville sulkien oven perässäni, ja suuntasin ulos. Astelin pihamaalla kohti yhtä suurista halleista, suoraan lähimmän helikopterin luo. Monen kopterin kyljessä oli punainen R, mutta tämän rakkauden kylki oli kauniin musta. Ei mitään turhia maalauksia. Tarkastin, että kopterissa kaikki oli kunnossa ja kaikki tarvikkeeni olivat mukana, ennenkö lähdin hakemaan helikopterin lentäjää. Nyt oli viimeinkin aika vaihtaa epäileväisen varaus päälle.
Seisoin kylän reunalla ja katselin pientä ja melko hiljaisen oloista kylää. Kylässä ei tuntunut olleen ristinsielua. Tämän kyseisen kylän pahasen nimi oli Aurora Town. Olin odottanut, että kylä olisi vähän... no, eloisampi. Täällä kuitenkin sijaitsi professorin labra, ja kylässä asui suurimmaksi osaksi lapsiperheitä. Olin ottanut hieman selvää kylästä pari päivää aiemmin. Isä oli hieman tätä ihmetellyt, muttei pahemmin puuttunut touhuihini. Voro mikä voro.
Helikopteri oli jättänyt minut aiemmin läheiselle pellolle ja olin sitten rämpinyt vajaan kilometrin lumen, jään ja kylmyyden keskellä kohti kylää. Muutama pojan kloppi juoksi ohitseni, nauraen ja heitellen lumipalloja toisiaan kohden. Muutaman sekunnin katsoin poikien perään, kunnes lähdin sitten kohti keskustaa, jossa myös labra sijaitsi. Kylässä maa oli myös kauniin valkoinen, vaikka tiet ja kadut oltiinkin aurattu. Kaksi tyttöä oli eräällä pihalla rakentamassa lumiukkoa. Ehkei kylä sittenkään ollut niin autio, mitä olin muutama minuutti sitten kuvitellut. Pieni kyläkauppa, jonne asteli vanha pariskunta. Erialaisia omakotitaloja, joiden pihoilla koristeli lumiukkoja, lumesta tehtyjä pokemoneja, puskia ja kuusia, joita koristi moniväriset jouluvalot... Tämä kylä voisi olla sellainen, jonne haluaisin muuttaa eläkepäivilläni. Ai niin ~ rikolliset eivät viettäneet eläkepäiviä muuten kuin linnassa. Huokaisin ja työnsin käteni mustan toppatakin taskuihin. Onneksi olin muistanut talvivaatteet, muuten olisin varmasti jäätynyt tänne. Käsiin olin laittanut kuitenkin vähän liian ohkaiset lapaset, tuuli nimittäin meinasi tunkeutua lapasten läpi. Keväästä täällä ei ollut tietoakaan. Hytisin hieman, kun taasen kylmä tuulen puuska puhalsi jalkakäytävällä.
"Kyurem... Miksi sinä pidät tätä paikkaa niin kylmänä?" mutisin ja yritin samala vetäytyä lämpimien suojakerrosten alle. Myyttien mukaan Kyurem niminen legendaarinen pokemon toi talven pohjoiseen. Ja mitä kymempi talvi oli, sitä vihaisempi Kyurem oli. Myytissä mainittiin myös Zekrom, ukkosen jumala, ja Reshiram, tulen jumala. Myyttien mukaan Zekrom pystyi luomaan yhdessä tai ilman Zeusta, ukkosen ihmis-jumalaa, hirmumyskyjäkin kovemman ukonilman. Ja Reshiram, paljon tyynenpänä pidetty jamala, antoi ihmisille myyttien mukaan tulen tekoon tarvittavat taidot. Olin pienenä kuullut tarinoita erilaisista myyteistä, ja myöhemmällä iällä olin lukenut niistä itse. En pahemmin uskonut myytteihin, ainakaan suurimpaan osaan niistä. Niitä oli kuitenkin hauska lukea.
Suuri, vaalean harmaasta kraniitista tehty rakennus kohosi keskuspuiston takana. Katto oli mustaa peltiä, ikkunoiden karmit olivat myös mustat. Professorin laboratorio. Laboratorioon pääsi joko puiston läpi tai kiertämällä. Päätin oikaista puiston läpi. Nyt lumen peitossa ollut puisto oli kesäisin kaunis, suorastaan luomava. Jopa villit pokemonit viihtyivät puistossa. Mutta nyt puisto oli melkein tyhjillään. Muutama Snorunt käyskenteli lumessa, mutta minut nähdessään ne luikkivat pakoon hyvin nopeasti. Viitisen minuuttia myöhemmin seisoin mustan oven juurella, tuijottaen sen pintaa. Vihdoinkin. Vihdoinkin olin perillä. Avasin oven ja astuin sisään. Eteisestä astuin lämpimäään aulaan, joka olikin melko iso. Nuori, suurin piirtein minun ikäiseni poika tuli minua melkein heti vastaan. Hänellä oli iloinen ja intoa täynnä ollut hymy. Arvelin hänen olleen samalla asialla, kuin minä. Poika tervehti minua moikkamalla. Tervehdin poikaa kohteliaasti ja astelin sitten erään tutkijan luo. Mies näytti hyvin viralliselta valkoisine professorin takkineen, sinisine kauluspaitoineen ja mustine farkkuineen. Hänen punertavan ruskeat hiukset oli kammattu siististi sivuille. Kravatissa oli pokemonpallon kuvia, mikä sai miehen näyttämään entistä enemmän pokemon-tutkijalta. Pysähdyin miehen viereen ja rykäisin hieman. Mies kohotti katseensa papereista miuun - hieman kysyvänä. Hänen silmänsä olivat kauniit, sirot ja väriltään kuin kirkas tyyni meri.
"Anteeksi, kun häiritsen, mutta minun pitäisi löytää professori Archer. Tulin hakemaan aloituspokemoniani häneltä" sanoin. Mies katsoi minua hieman yllättyneenä.
"Professorilla on jokin tärkeä puhelu menossa, mutta minä voin kyllä hoitaa tämän" hän sanoi. Nyökkäsin hyväksyvästi. Kaippa tuokin nyt kävi. Mies hymyili ja viittoi sitten minua peräänsä pienen tiskin luo. Hän laski paperit tiskin päälle ja meni sitten toiselle puolelle uuden mallisen tietokoneen ääreen. Vilkaisin sivusilmällä päällimäistä paperia. Erotin paperista muutamia sanoja. Fossiilien kloonaus? DNA-siirtymä? Risteymä, vääristymä? Kurtistin hieman kulmiani. Mitä nuo miehet tekivät täällä? Suorittivat jonkin sortin pokemon kokeita? Salaa, kuten me Raketti Ryhmässä, vai viranomaisten luvalla? Hetken aikaa mies vielä klikkaili hiirellä tiedostoja ja näpytteli jotain, kunnes hän kohotti katseensa minuun.
"Anteeksi, kun tässä näin kestää. Olen vasta ensimmäistä päivää täällä labrassa töissä, ja kaikki on vielä aika lailla hukassa" mies sanoi ja naurahti sitten. Hienoa, aloittelija. Toivoin, ettei hän sotkisi asioitani, tai onnistuisi kadottamaan lomakettani. Uuden lomakkeen hankkiminen, ja sen täyttäminen, tulisivat olemaan yhtä tuskaa. Ja sillä välin, kun olisimme lomakkeen kimpussa ja se vielä käsiteltäisiin täällä labrassa, pokemonini saatettaisiin antaa jollekulle toiselle. Tällaistakin saattoi joskus tapahtua.
"Eipä mitään. Ei minulla muutenkaan mikään kiire ole" sanoin ja nojauduin sitten tiskiin. Mies hymyili minulle ystävällisesti ja kehotti sitten minua ottamaan takin pois yltäni, tässä saattoi kestää kuitenkin vielä jonkni aikaa, ennenkö pääsisin lähtemään. Alkoihan tässä kyllä kuuma tullakin. Laskin olkalaukun lattialle ja otin takin pois päältäni. Jätin takin toiseen kainaloon ja pitelin olkalaukkua toisella olkapäällä. Lopulta mies löysi tiedoston, jossa oli kouluttajien lomakkeet.
"Sanotko muuten nimesi?" mies sanoi ja katsoi minua odottavasti. Äh, olin kokonaan unohtanut esitellä itseni. Kerroin miehelle nimeni ja katselin sitten taas sivusilmällä paperipinkkaa. Sähköpostitse lähetetty lomake löytyi melko nopeasti. Mies tarkasti vielä muutaman kohdan, ennenkö alkoi tulostaa lomaketta. Yritin aina välillä nopeasti vilkaista paperipinkkaa, mutta luovutin lopulta. En vain ehtinyt nähdä kunnolla mitään tiettyä kohtaa, josta olisin voinut erottaa mitään kokonaista lausetta. Tätä labraa kannattaisi kuitenkin pitää silmällä, saattaisin saada selville jotain kiinnostavaa. Lopulta mies oli valmis, ikuisuudelta tuntuneen ajan jälkeen.
"Käyn hakemassa pokemonisi ja joudut vielä allekirjoittaa pari paperia. Sitten ollaankin valmiita" mies sanoi. Tyydyin vain nyökkäämään. En halunnut kiljua ja vaikuttaa näin joiltain yli-innokkaalta hyypiöltä. Koska, no, sellainen minä en todellakaan ollut. Olin toki innoissani ja jännittynyt uudesta pokemonistani, mutten minä nyt sentän ylikierroksilla käynyt. Mies hymyili ja lähti sitten aulan vasemmasta reunasta alkaneelle käytävälle.
Muutaman sekunnin kuluttua laskin katseeni tiskillä olleisiin papereihin. Oliko mies unohtanut ne? Tuskin hän muuten olisi näin "tärkeän" oloisia papereita tänne muuten jättänyt. Siirryin hieman lähemmäs paperi-pinkkaa. Lueskelin tekstiä, aina välillä vilkaisten käytävän suuntaan. Lopulta pieni, voiton riemuinen hymy kohosi kasvoilleni. Siirryin muutaman askeleen kauemmas papereista ja nojauduin tiskin luona ollutta kynää kohden. Kaivoin laukustani vielä tyhjän paperin, jolle sitten kirjoitin muutaman asian muistiin. Parisen minuuttia myöhemmin mies ilmestyi jonkun naisen kanssa käytävältä aulaan. Olin siirtynyt takaisin samalle paikalle, jossa olin seissyt miehen lähdettyä. Mies selitti naiselle jotain Redistä. Mikä lienee sekin oli. Sain kirjoitettua viimeisetkin asiat paperille, joten taitoin sen nopeasti keskeltä kahtia ja laitoin sitten olkalaukkuun. Huokaisin sisäisesti helpotuksesta, olin juuri ja juuri saanut kaiken olennaisen kirjoitettua paperille.
"Ehtikö tulla jo tylsää?" mies kysyi nähtyään minun räplättyä olkalaukkuni kimpussa. Hymähdin. Hän ja nainen olivat nähneet, kun laitoin paperin takaisin laukkuun. He eivät kuitenkaan tienneet, mitä paperissa oli.
"Näh, piti vähän miettiä, mitä kaikkea minun pitää matkaani varten hommata kaupasta, ennenkö lähden täältä kylästä" valehtelin ja tökkäsin kynän takaisin kohtaan, josta sen olin ottanut. Nainen ilmestyi viereeni ja katsoi hetken aikaa paperi pinoa, ja sitten häen syyttävä katseensa kohosi mieheen. Miehen kasvot lehahtivat punaiseksi.
"Kai minä olen sanonut, että näitä raportteja säilytetään minun työhuoneessani, ei pitkin labraa?!" nainen ärähti ja otti pinkan kainaloonsa. Mies pyyteli anteeksi ja kumarteli samalla naiselle. Katsoin naista muka ihmeisäni ja tyhmän oloisena. Nainen käänsi katseensa minuun ja siristi silmiään.
"Toivottavasti et ole tutkija tai pieni professorin alku" nainen sanoi ja hymyili sitten vitsikkäästi. Hymähdin ja pyöräytin silmiäni. Paperit olivat olleet tärkeitä, muttei maailma siihen kaatuisi, jos joku ulkopuolinen niitä nyt sattuisi lukemaan. Nainen, joka seisoi vieressäni, sattui olemaan professori Archer. Hänellä oli erittäin kieroutunut huumorintaju, ja moni kouluttajan alku oli kuulemma usein pahoittanut mielensä naisen huonojen vitsien takia. Harva edes osasi sanoa, koska hän vitsaili ja koska ei.
"Voi älä huoli, en ole kiinnostunut silmälaseista tai valkoisista takeista" sanoin neutraalilla äänellä. Tosi asiassa olisin halunnut sanoa asiani hieman piikittelevämpään sävyyn, mutta joskus oli vain parempi antaa olla. Professori nauroi ja mies tiskin takana pudisti päätään. Nainen asteli tiskin toislle puolelle, korkokenkien kopisten laatta-lattiaa vasten. Mies laski pokemonpallon ja tulostamansa paperipinkan eteeni.
"Tarkastathan ennen allekirjoitusta, että kaikki on varmasti oikein" professori pyysi, pieni hymy kasvoillaan. Huokaisin hieman, ja nyökkäsin. Uusien työntekijöiden perään piti tosiaankin vahtia. Minäkin olin uusi työntekijä omassa "työpaikassani". Mutta minun perääni ei silti tarvinnut katsoa niin tarkaan. Ehkä vain siksi, että olin ollut epävirallisena jäsenenä jo monia vuosia ja minuun luotettiin sen takia. Tarkastin tiedot ja totesin ne oikeiksi. Luojan kiitos! Allekirjoitin paperit ja ojensin ne miehelle.
"Kaikki oli kunnossa" sanoin vielä. Mies hymyili ja hieroi toisella kädellään takaraivoaan, hieman vaivautuneena. Professori nyökkäili ja totesi, että kaikki olisi nyt kunnossa. Saisin nyt vihdoinkin lähteä. Kiitin professoria ja miestä ja hymyilin heille. Otin pokemonpallon käteeni ja katselin sitä. Omituinen tunne sisälläni alkoi myllertää, kun katselin palloa. Vihdoinkin aloin ymmärtää, että olisin askeleen lähempänä määränpäätäni. Mutta kyseessä oli kuitenkin vain yksi pienen pieni askel, ja tulisin tarvitsemaan vielä monia, monia askeleita, ennenkö olisin lopulta perillä. Jos koskaan edes olisin. Enhän minä sitä voinut tietää, mitä seuraava minuutti toisi tullessaan. Professori ilmestyi viereeni ja näytti hieman anteeksi pyytävältä.
"En viitsinyt äsken sanoa, kun uusi työntekijäni oli kuulolla, mutta... Toivomiasi tyyppejä - Pimeys ja Taistelu tyyppejä - on aika hankala saada, kuten itsekin mainitsit lomakkeessasi. Ja sinulle sopivaa Tuli tyyppiä meillä ei juuri ollut, joten... valitsin sinulle Normaali tyypin pokemonin. Toivottavasti se miellyttää sinua, mutta jos haluat vaihtaa sen toiseen, niin ilmoita asiasta vaan minulle. Mutta mietithän asiaa ensin rauhassa?" professori sanoi. Närkästyin hieman, ja tyydyin vain nyökkäämään. Normaali tyypin pokemoit eivät kuuluneet suosikkeihini. Ja olin oikeastaan olettanut, että täältä löytyisi edes yksi Charmander, jonka professori voisi minulle antaa. Mutta näemmä ei ollut.
"Noh, katsotaan, mitä täältä löytyy" mutisin. Osoitin pokemonpallolla lattiaa ja pian eteeni ilmestyi pieni, violettinen apina. Aipom? Pokemon pyristeli turkkiaan ja käänsi katseensa sitten minuun ja professoriin. Iloisesti pieni apina tervehti professoria, mutta minua se jäi tuijottamaan oudosti. Katsoin apinaa takaisin hieman kummastuneena. Mitäs minä nyt...? Tilanne tuntui hieman oudolta, en ollut nimittäin ennen tehnyt lähemää tuttavuutta vento vieraiden pokemonien kanssa. Päätin kyykistyä ja tarkastella apinaa hieman... alempaa. Aipom sai tarkastella nyt myös minun kasvojani hieman lähempää. Kohta se laski katseensa toiseen käteeni ja näki pokemonpallon. Nyt varmaan oli aika kertoa sille...
"Minä olen Judy, sinun... eh... kouluttajasi" sanoin ja tunsin oloni hieman typeräksi. Mikä minä oikeastaan olin tuolle Aipomille? Kouluttaja kuullosti minun korvaani hieman idioottimaiselta, ystävä liian teennäiseltä (vastahan me olimme tavanneet - tuttavakaan ei ollut sopiva sana) ja mikään muukaan sana ei oikeastaan kuvannut meidän kahden välistä suhdettamme. Aipom käänsi katseensa professoriin, kai varmistaakseen, valehtelinko minä vai puhuinko totta. Professori näytti lähes tulkoon yli-iloiselta.
"Älä näytä noin kauhistuneelta, Aipom. Tiesit kyllä, että joku päivä lähtisit kouluttajan matkaan kiertämään maailmaa. Sehän on periaatteessa sinun kohtalosi. Joten olethan kiltti Judylle?" professori sanoi ja lähti sitten pötkimään pakoon paikan päältä. Katselin professorin loittonevaa selkää hieman harmistuneena. "Sehän on periaatteessa sinun kohtalosi" Tuo kuullosti hieman ilkeältä, vaikka periaatteessahan se oli totta. Professorien luovuttamilla pokemoneilla ei ollut oikein muuta vaihtoehtoa kuin lähteä maailmalle kouluttajan kanssa. Elleivät ne sitten karkaisi. Laskin katseeni Aipomiin ja mutristin suutani. Pikkuinen näytti hieman alakuloiseta. Laskin olkalaukkuni maahan, laitoin pokemonpallon laukun sivutaskuun ja suoristauduin sitten. Aipom nosti katseensa minuun ja näytti edelleen alakuloiselta. Minä en pahemmin piitannut pienestä apinan nyhjäkkeestä, vaikka se olikin äsken sympatiani saanut, eikä tämä pikku kaveri tainnut haluta lähteä minun matkaani. Silloin taisinkin saada meitä kumpaakin tyydyttävän ajatuksen.
"Jäädään tänne kylän ainakin täksi yöksi, ja katsotaan, mieten hommat lähtee luistamaan" sanoin Aipomille, joka tyytyi vain pyörittelemään silmiään. Pujotin takin ylleni ja suljin vetoketjun.
"Ulkona on muuten kylmä, joten haluatko takaisin palloon?" kysäisin pokemonilta. Aipom kohautti olkapäitään ja osoitti sitten ulko-ovea, hieman kysyvä pilkahdus silmissä. Katsoin Aipomia hieman kysyvänä. En ihan ymmärtänyt, mitä se yritti sanoa. Tai kysyä. Juurihan minä olin kuitenkin sanonut, että pihalla oli kylmä. Nähdessään ilmeeni, Aipom osoitti uudelleen ulko-ovea. No mutta, näinhän minä oven. Kauniin, kiiltävän puhtaan ulko-oven! Pokemon yritti kertoa vimmatusti asiaansa omalla pokemon-kielellään, mutten ymmärtänyt sanaakaan. Harmi, ettei se osannut puhua ihmistä ja kertoa sillä tavoin, mitä se halusi. Tutkijoiden ja professorien pitäisi kehitellä laite, joka tulkitsisi pokemonien kieltä. Minneköhän asiasta voisi laittaa ehdotusta? Kyseiselle laittelle olisi varmasti kysyntää, ainakin aloittelevien kouluttsajien keskuudessa. Tuijotin pkemonia kysyvänä, ja odotin jonkinlaista selvennystä sen selitykseen. Aipom näytti närkästyvän. Se osoitti ovea, sitten minua ja sitten olkalaukkua. Hieraisin otsaani ja halusin hakata päätäni johonkin kovaan. Ei tästä tullut yhtään mitään. Välillämme ollut kommunikaatio oli surkeaa, erittäin surkeaa. Kyykistyin uudelleen ja kaivoin pokemonpallon olkalaukun taskusta.
"Tuletko palloon vai et? Pihalla on varmasti päälle 20 astetta pakkasta ja siellä tulee, joka saa pakkasen tuntumaan vielä kylmemmältä" sanoin violetille apinalle. Apina osoitti laukkuani ja näytti edelleen närkästyneeltä. Laskin katseeni kerman valkoiseen laukkuuni. Avasin laukun päällä olleen läpän ja vetoketjun, jolloin Aipom sujahti laukkuun sisälle ja näytti nyt erittäin tyytyväiseltä. Ahaa... Se ei halunnut olla pokemonpallossa, muttei toisaalta halunnut olla ulkona kylmässä. Noh, olkoon laukussa sitten. Eihän minulla siellä pahemmin mitään ollutkaan. Näin yksinkertaisen asian selvittämiseen meillä oli menyyt vajaa viitisen minuuttia. Isä-rakas, tätä vauhtia olisin Aipomin kanssa jonkinlaisessa ystävyys-suhteessa vasta kuukausien päästä. Nousin taas seisomaan, nostaen laukun samaan aikaan olkapäälleni. Pidin laukkua oikean lantioni vieressä. Aipom kurkki laukusta ja katseli vielä viimeistä kertaa labran aulaa. Astelin lopulta ovelle ja painelin pihalle, kirpeään pakkassäähän. Kylmä tuuli paiskautui vasten kasvoja. Ulkona tosiaan oli kylmä. Aipom värähti kylmästä ja sukelti syvemmälle laukkuun.
"Käydään ensiksi Pokemon Centerissä varaamassa huone, ja mennään sitten käymään siellä kaupassa" totesin ja lähdin taapertamaan puiston ohi kohti suurta kylttiä, jossa oli Aurora Townin kartta. Kyltistä katsoin, missä päin kylää Pokemon Centeri sijaitsi, ja lähdin sitten suunnistamaan kohti kyseistä rakennusta.
Olin taas lämpöisessä, posket ja nenänpää punaisena. Pokemon Centerin aula oli melko tyhjä, mikä ei toisaalta yllättänyt minua. Pokemon kouluttajia tässä kylän pahasessa oli vähän, aloittelevia kouluttajiakin oli tuskin kourallista. Seisoin tiskillä, takki taas kainalossa. Aipom istui tiskillä ja katseli kiinnostuneena Audinoa, joka seisoskeli hoitaja Joyn vierellä. Jokaisella hoitajalla oli oma pikku apurinsa, ja hoitaja Joylla sattui olemaan Audino. Tämä pikku söpöläinen sulatti jopa minun sydämeni. Normaali tyyppiä sekin oli, mutta...! Käyttiköhän Audino huomaamatta Atrackia? Audinojen lisäksi hoitajilla oli joko Chansey tai Blissey. Ja kuitenkaan kumpikaan näistä pokemoneista ei iskenyt minuun sitten yhtään. Tämä oli varsin merkillistä. Luulin, etten pahemmin piitannut normaali tyypin pokemoneista. Mutta tunnin sisällä olin löytänyt jo kaksi siedettävää normaali tyypin pokemonia, Aipom meni tosin juuri siinä rajoilla. Olinpas minä sitten ilkeä kouluttaja. Ehkä kyse oli niiden persoonallisuuksista...? Hoitaja Joy kohotti katseensa minuu ja hymyili lempeästi. Hänen hymysä oli ihanan lämmin ja äidillinen.
"Varasin sinulle ja pokemonillesi kahden hengen huoneen. Yhdelle hengelle meillä ei valitettavasti ole huoneita" hoitaja sanoi, loppu tuli hieman pahoittelevaan sävyyn. Ymmärsin tämän kyllä täysin, sillä tosi monella kouluttajalla oli kaveri mukana. Siis ihminen, ei pokemon. Eikä huoneen sänkyjen lukumäärällä nyt oikeasti mitään väliä ollut, Pokemon Centtereissä kun sai yöpyä ilmaiseksi pari yötä. Useammasta yöstä, esim. neljästä yöstä, piti sitten jo pulittaa pari lanttia, mutta ei sekään summa paljon missään tuntunut. Audino ojensi hoitajalle avaimen, jonka hoitaja Joy sitten antoi minulle.
"Tässä on avain huoneeseen. Huoneen numero on 14, löydät sen tuon käytävän varrelta" hoitaja Joy sanoi ja osoitti aulan oikealla puolella ollutta käytävää. Oikean puoloinen käytävä, siis. Vasemman puoleinen käytävä vei toisiin huoneisiin. Joskus Aurora Townissa oli niitä kausia, kun aloittelevia kouluttajia oli niin paljon, että jopa Pokemon Centeristä loppuivat huoneet. Yhtenä vuotena labrassa ei ollut riittänyt edes pokemoneja kaikille halukkaille. Sen takia täällä Centerissä olikin niin paljon huoneita. Suurin osa aloittelevista kun halusi jäädä Aurora Towniin ainakin yhdeksi yöksi, ennenkö lähtisi maailmalle. Se oli toisaalta fiksua, koska uusi pokemon + vento vieas ymäpristö= katastrofi. Ja kun pääe lisättiin vielä nuorten suuri luulo itsestään. Minulla tosin oli eri tarkoitus, miksi jäin tähän kylään yöksi. Otin avaimen hoitaja Joylta ja kiitin tätä. Katsahdin Audinoa, ja tunsin sen saman, oudon tunteen.
"Tuota.... Saanko kysyä vielä jotain....?" kysyin hieman vaivaantunena. En halunnut vaivata hoitajaa enempää, mutta minun oli vain ehdottoman pakko kysyö häneltä vielä yhtä asiaa. Hoitaja Joy katsoi minua kysyvästi, ei pahalla, vaan ihan vain kysyvänä.
"Kysy toki, yritän vastata parhaani mukaan" hoitaja Joy sanoi. Tunsin oloni yhä hölmömmäksi. Aipom katsoi minua myös. Totesin nopeasti että sen ilme ei ollut mitenkään paha tai vastaava. Neutaali oli ehkä lähin sopiva, mutten siltikään olisi apinan ilmettä neutraaliksi sanonut. Tämä kuitenkin katsoi minua. Sekin tuntui jo aika isolta asialta, jostain syystä.
"En ole koskaan nähnyt Audinoa tai kuullut siitä. Tiedän kyllä Blisleystä ja Chanseystä, mutta tuo pokemon on minulle aika vieras..." sopersin ja jäin sitten tyhmänä toljottamaan Audinoa. Professori Joy näytti hieman häkeltyneenä. Hän ei ollut osannut odottaa ihan tällaista kysymystä. Audino näytti hieman vaivautuneelta, kun kysyin siitä. Ehkä minun olisi sittenkin pitäny jättää kysymästä. Aipom hymyili hieman ja pyöräytti silmiään. Sekin oli minun tietämättäni kiinnostunut tietämään tästä olennosta. Hoitaja Joy laski ylpeänä katseensa ystäväänsä ja hymyili. Hoitaja Joy kertoi minulle iloisella äänellä Audinoista, ja erityisesti omasta ystävästään. Katselin pokemonia kadehtien. Tuo olisi mukava... Huokaisin ja työnsin avaimen hupparin taskuun. Miksi? Miksi olin mustasukkainen noiden kahden välisestä suhteesta? Miksi halusin pilata sen, miksi halusin Audinon itselleni? Tai Raketti Ryhmälle? Ei, en halunnut antaa Audinoa Raketti Ryhmälle, vaan pitää itselläni. Audino kuullosti osaavalta pokemonilta, olennolta, joka osasi hoitaa pahojakin tauteja, murtumia tai vastaavia. Ja se oli niin söpö. Ja siinä oli myös jotain mystistä, jota en ymmärtänyt.
Istuin huoneessani sängyllä ja katselin ympärilleni. Kaksi yksin nukuttavaa sänkyä, vihreä kaksin istuttava sohva, toisen sängyn päässä oli taso, jonka päällä oli vanha TV, kirjoituspöytä ja sen päällä oli vanha tietokone ja kansio, ja ikkuna, josta näki ulos. Aipom oli toisen sängyn päällä. Se katseli huonetta uteliaasti, muttei kuitenkaan tutkinut huonetta sen koommin. Moni antoi nimen pokemonilleen, niin oli hoitaja Joy vinkannut minulle, ennenkö olin lähtenyt huoneelle. Katselin Aipomia, joka tarkasteli kiinnostuneena seinillä olleita tauluja. Tauluissa oli kuvia stattereista (Charmanderista, Mudkipsta ja kumppaneista), viinirypäleistä ja jotain muuta mielikuvituksetonta.
"Moo" Aipomin suusta kuului, ku se katseli himoitsevana viinirypäle-taulua. Moo? Hymyilin ja katselin apinaa arvioiden. Voisin ainakin toistaiseksi kutsua sitä nimeltä.
"Apina kuule... Sen sijaan, että sanoisin sinua Aipomiksi, tai apinaksi, miten olisi, jos käyttäisin nimeä Momo" sanoin. Toteamukseni ei ollut ehdotus, pikemminkin vain... toteamus. Sanoisin Aipomia Momoksi, halusi se sitä tai ei. Katselin samaa taulua, kuin apina, en jostain syystä halunnut katsoa apinaan ollenkaan. Aipom äännähti, mikä sai minut laskemaan katseeni olentoon. Se kohauti olkapäitään ja nyökkäsi sitten. Nimi näköjää kävi sille - ihme ja kumma.
"Moomo" se sanoi ja näytti hymyilevän. Oliko se juuri yrittänyt sanoa oman nimensä? Kurtistin kulmiani kummastuneena. Epäilin suuresti, että Momo alkaisi pian vielä puhua niin kuin ihmiset. Parempi kai pitää tuota apinaa silmällä siltä varalta, jos se vaikka tosiaankin alkaisi päästellä kunnon sanoja suustaan. Nousin seisomaan ja menin pieneen eteiskäytävään, josta meni ovi WC- ja suihkutilaan. Nappasin toppatakkini naulakosta ja kävelin sitten takaisin huoneen puolelle.
"Lähdetään sinne kauppaan. Voitaisiin samalla tutkailla vähän tätä kaupunkia" sanoin Momolle. Pienehkö huokaus pääsi apinan suusta. Ei sitä kauppaan meno haitannut, mutta kylän tutkiminen kylläkin. Se kun ei pallossaan viihtynt, vaan matkusti mielummin olkapäälläni. Tai olkalaukussa, jossa oli edes vähän lämpimämpi. Minun pitäisi kaiketi hommata tuolle jotain lämmikettä, ettei se jäätyisi. Momo kapusi olkalaukkuuni ja jäi kurkkimaan huonetta läpän alta. Nostin hieman painavan laukun olkapäälleni ja olin taas matkan päällä. Avaimen sujautin olkalaukun sivutaskuun Momon pokemonpallon kaveriksi. Vetäisin vielä pipon päähäni ja painelin sitten ulos huoneesta. Aulassa oli nyt muutama ihminen, kaksi minun ikäistäni ja neljä hieman vanhempaa ihmistä. Toinen nuorista, punaiseen takkiin ja pipoon pukeutunut poika istuskeli sohvalla ja pyöritteli peukaloitaan. Tosin pojan takki ja pipo olivat sohvalla mytyssä. Toinen nuorista oli tyttö, joka seisoskeli tiskin luona juttelemassa hoitaja Joyn kanssa. Tytön vieressä lattialla oli pieni, sinertävä pokemon. Kolme aikuisista seisoskeli ilmoitustaulun luona lukemassa jotain ilmoitusta ja supajamassa samalla jotain. Yksinäinen mies nojaili tiskiin ja katsoi minua. Tämän huomatessani tunsin pientä vaivaantumista asiasta. Kävelin liukuoville niin normaalisti kuin mahdollista ja yritin olla kääntämättä katsettani enää tuohon mieheen.
Ulkona huokaisin hieman ja vilkaisin Centerin ovea, jotka sulkeutuivat juuri. Miestä ei näkynyt ovella stalkkaamassa selkääni. Käänsin katseeni takaisin menosuuntaan ja päästin pienen, ärtyneen sihahduksen suustani. Minulla ei ollut tapana häiriintyä ihmisten katseista, mutta tuon herran katse oli saanut minut melkeinpä sulamaan. Tunsin lantiotani vasten, miten olkalaukku liikahti.
"Pärjäätkö, Momo?" kysisin laukussa tärisseeltä apinalta. Laukusta kuului äännähdys ja pieni hampaiden kalkatus jatkui tämän jälkeen. Huokaisin ja kiristin kävelyvauhtiani. Kauppa oli onneksi vain kivenheiton päässä Pokemon Centeristä. Kylässä oli kaksi kauppaa, normaali ruokakauppa ja kouluttajille tarkoitettu kauppa.
Viitisen minuuttia mentyäni melkein juoksuvauhtia näin rakennuksen, jonka oven yllä luki Market. Astelin kohti kauppaa, mutisten Momolle, että kohta oltaisiin taas lämpimässä. Kaupan ovella avasin oven ja olin törmätä vanhahkoon naiseen. Kohteliaasti pyysin anteeksi, peruutin hieman ja päästin naisen tulemaan ulos kaupasta. Hymyillen tämä tuli ulos ja kiitti. Hymyilin naiselle ja livadin sitten itse sisälle. Sisällä oli ihanan lämmin. Kassan takana seissyt mies tervehti minua ja jatkoi sitten muistivihon selaamista. Katselin miestä, ja vetäisin pipon samalla pois päästäni. Momo kurkisti laukusta ja kömpi sitten kokonaan pois, hypäten lattialle. Tungin pipon takkini taskuun ja katselin samalla hieman ympärilleni. Hyllyköt olivat siistissä rivissä ja olivat melkein minun pituisiani. Momo hyppelehti jo yhden hyllykön luokse, joten lähdin tämän perään. Katselin hyllykön antimia uteliaana. Jotain minun tosiaan pitäisi ostaa, mutta vähäinen rahamäärä tuntui estävän kaiken hankittavan. Käytävän toisesta päästä löysin pienen vaatevaraston.
"Momo hei, tules täällä käymään" huikkasin Momolle, joka oli jäänyt ihastelemaan hyllykössä olleita sekalaisia tavaroita. Momo katoi minua kysyvänä ja asteli sitten luokseni. Osoitin lämpöisen näköisiä huiveja ja sanoin
"Valitse noista joku. Pysyt vähän lämpöisempänä" Vinkkasin lopulta Momolle vielä silmää ja hymyilin tälle. Momo nyökkäsi ja siirsi katseensa takaisin huiveihin. Jonkin aikaa Momo katseli iloisen värisiä huiveja. Sillä tuntui olleen vaikeuksia sinisen ja viertävän huivin välillä, kunnes se lopulta otti sinisen huivin ja ojensi sen minulle. Nyökkäsin ja otin huivin Momolta. Momo hypähti iloisesti lattialle ja jatkoimme seuraavalle käytävälle. Kouluttajien tarvikkeita, erilaisia pokemonepalloja, potioneja... Mutta hintaa tuntui olleen aivan liikaa. Nostin kaksi pokemonpalloa käteeni ja murahdin. Olin kuvitellut ostavani enemmänkin palloja, kuin vain nämä kaksi tavallista punavalkoista. Ja paljon muutakin tavaraa. Mutta näemmä joutuisin tyytymään vain näihin kolmeen ostokseen. Momo katsoi pokemonpalloja kummastuneena. Palloja oli paljon ja niitä oli vieläpä monia erilaisia. Katselin ympärilleni hieman tutkien. Sisäinen varkaani yritti kovastikin pyristellä esiin, vaikka kuinka yritin sitä tukahduttaa. Momo hypähti yllättäen olkalaukun päälle ja nojautui kylkeäni vasten. Säikähdin tätä, ja horjahdin hieman.
"Hitto vie, älä säikyttele" murahdin vihaisesti Momolle, joka vain katsoi minua ilkikurisesti hymyillen ja päästäen pientä, hiljaista naurua. Hymähdin ja pudistin päätäni. Parempi kai lähteä kassan kautta kaupungille. Käännyin ja lähdin kohti kassaa. Laskin huivin ja kaksi pokemonpalloa tiskille.
"Tuleekos huivi pokemonille vai kouluttajalleen?" mies kysäisi kirjatessaan huivin hintaa kassakoneeseen. Nyökkäsin Momoa päin.
"Tuolle palelevalle apinalle lämmikkeeksi" sanoin. Mies irrotti hintalapun huivista ja ojensi sen sitten minulle. Mies kirjasi pokemonpallot myös kassakoneeseen ja ilmoitti hinnan. Kaivoin pienen rahapussini olkalaukusta ja maksoin summan miehelle. Minulle jäi jäljelle enää muutama hassun hauska lantti ja seteli. Niillä ei kyllä pitkälle pötkittäisi. Tarvitsisin lisää rahaa, mutta koska näillä näkymin en saisi pomolta töitä vielä hetkeen, joutuisin keksimään jotain muuta.
"Ulkona on kamalan kylmä. Moni kouluttaja onkin ostanut pokemoneilleen jotain lämmintä päällepuettavaa" mies sanoi ja katseli tiskillä seissyttä Momoa hymyillen.
"Taitaa olla taas Kyuremin vuosi. Onneksi Momolle löytyi jotain lämmintä, se kun ei viihdy pokemonpallossaan" sanoin ja aloin kietoa huivia Momon kaulan ympärille. Kauppias katsoi minua hieman ihmeissään, kunnes hymyili taas.
"Hetki sitten tuli juuri uusi kuormallinen talvivaatteita, joten saitte paljon valinnan varaa" mies sanoi. Pujotin kaksi pokemonpalloa samaan sivutaskuun avaimen ja yhden pokemonpallon kanssa. Momo hypähti olkalaukun päälle ja kohotti katseensa sitten minuun. Parempi kai vaan lähteä, aioin kuitenkin vielä kierrellä kylällä. Sanoin kauppiaalle hyvät päivän jatkot ja lähdin. Ulkona kylmä tuuli puhalsi kasvoilleni ja muistutti minua yhä taskussa olleesta piposta. Olin jo aikeissa kaivaa pipoa taskusta, kun Momo nojautui minua päin hätääntyneenä ja pudisti nopeasti päätään. Katsoin tätä kysyvästi. Momo viittilöi vain Centerille päin, joten päätin lähteä kävelemään siihen suuntaan.
"Mikä ihme sinua nyt vaivaa?" sihahdin, kun yritin uudelleen ottaa pipoa taskustani. Piponi sattui olemaan olkalaukun puoleisessa taskussa. Momo ravisteli päätään ja osoitti jo näkyvää Pokemon Centeriä. Vilkaisin rakennusta ja sitten taas hieman syyllisen näköistä Momoa. Työnsin käteni taskuun ja tunsin keskisormeani vasten jotain kovaa. Kyyneleet kohosivat Momon silmiin, kun tämä näki nyrpeän vihaisen ilmeeni.
"Mitäpäs jos tosiaan palaisimme Pokemon Centerille huoneeseemme hieman keskustelemaan" sanoin Momolle, joka nojautui kylkeäni vasten anteeksi pyytävänä. Taputin apinaa päähän ja sain tämän nostamaan katseensa minuun.
"Näytä nyt vähän iloisemmalta, en halua kuulla hoitaja Joylta yhtään kysymystä tuollaisesta ilmeestä" ärähdin. Momo huokaisi ja käänsi katseensa muualle. Astuin liukuovista sisään vaaleaan aulaan. Aula oli onneksi tyhjentynyt kaikista ylimärääisistä. Vain hoitaja Joy oli tiskin takana Audinon kanssa tekemässä töitä. Hoitaja ei minua huomannut, mutta Audino taas katsoi minua iloisesti ja heilutti tervehdykseksi. Melkeinpä tahtomattani hymyilin tälle ja heilautin kättäni. Tuollainen söpö ja iloinen kaveri olisi kiva, tuumailin astellessani käytävällä. Vilkaisin taas Momoa, joka vain istuskeli olkalaukkuni päällä ja tuijotti eteensä. Tiesin, että Momo oli varastanut jotain ja veikkasin kyllä tietäväni mitä. Mutta sitä en ymmärtänyt, miksi Momo oli päättänyt varastaa. Pysähdyin huoneeni ovelle ja aloin tonkia avainta taskusta. Rosvona tiesin, että yksikään varas ei toiminut ilman syytä. Avasin oven ja menin sisälle, sulkien oven heti perässäni. Momo hypähti lattialle ja luikki nopeasti huoneen puolelle. Katsoin pokemonin perään ja huokaisin. Vaikka Momon varastelu olikin saanut huomioni ja olin muutenkin alkanut jo tuntea jotain tuota kohtaan... Siltikin halusin vapauttaa sen. Pyytäiain Momolta vain sen verran apua, että saisin itselleni toisen pokemonin. Momo ansaitsisi vaputensa. Laitoin takkini naulakkoon ja nappasin pipon taskusta. Yksi pieni pallo lensi taskustani maahan. Nappasin pallon maasta ja suuni oli loksahtaa auki. Pokemonpallo, jonka toinen puoli kuoresta oli vihertävä ja toinen valkoinen. Heitin pipon nopeasti hattuhyllylle ja tongin taskua vain varmistaakseni, että tämä oli ainut. Käteeni osui kuitenkin vielä kaksi pientä, kylmää palloa. Nostin pallot käteeni. Toinen palloista oli samanlainen kuin lattialle pudonnut, ja toinen pallo oli musta, jossa oli vihertäviä "palloja" ja keskellä mennyt sauma oli punainen. Käänsin päätäni huonetta päin. Hiljainen nyyhkytys kantautui korviini. Tämä ei tainnut olla ensimmäinen kerta, kun Momo varasti jotain. En toisaalta voinut olla vihainen tälle, minähän olin tainnut murahtaa tajutessani, ettei minulla ollut varaa ostaa kunnolla pokemonpalloja. Ja Momo oli ystävällisesti yrittänyt auttaa minua samaan lisää pokemonpalloja. Kaunis idea, ruma toteutus. Otin laukun mukaani mennessäni huoneen puolelle. Momo istui sängyllä kyyryssä ja näytti pidättelevän itkuaan. Pikkuinen puristi huivia tiukasti itseään vasten. Laskin laukun maahan ja istadin sängylle tämän viereen.
"Kuule... En minä vihainen ole" sanoin. Momo käänsi itkuiset kasvonsa minua kohti. Hymyilen tälle ja näytin pokemonpalloja tälle.
"Taisit ottaa nämä, koska tajusit, ettei minulla ollut varaa ostaa kuin kaksi pokemonpalloa. Halusit vain olla auttaa. Eikö niin?" Momo nyökkäsi varovasti. Aito, hymykuopat kasvoilleni tuonut hymy kohosi kasvoilleni. Silitin Momoa päästä ja mietin, että ehkä minun kannattaisi kertoa tälle. Kertoa, että ymmärsin sitä enkä aikonut satuttaa sitä. Ja kertoa myös totuus itsestäni.
"Nämä ovat kyllä hienoja palloja, vaikkei minulla ole hajuakaan, mitä merkitystä näillä on tai minkälaisiin pokemoneihin näitä kannattaa käyttää. Olisikohan hoitaja Joylla esitettä pokemonpalloista...." tuumailin. Katselin edelleen Momoa, jonka ilme alkoi muuttua anteeksi pyytelevästä kummastuneeksi. Naurahdin ja hieroin takaraivoani.
"Ei me näitä kyllä takaisin viedä, se on saletti" kuiskasin Momolle ja vinkkasin silmää. Nyt otus vasta olikin pyörällä päästään. Nousin istumaan sängylle niin, että istuin sängyllä kokonaan ja sain jalkani ristiin eteeni. Laskin pokemonpallot eteeni ja katsoin Momoa nyt hieman vakavampana. Tämäkin vakavoitui, kuin se olisi aistinut minun asiani vakavuuden.
"Momo... on oikeastaan yksi asia, josta minun täytyy kertoa sinulle. Kyseessä on kuitenkin sellainen asia, josta sinun on pystyttävä vaikenemaan koko loppu iäksesi" sanoin vakavana. Tässä vaiheessa Momon koko olemus oli täysin vakava.
